Markku Roinila

Leibniz frequently argued that reasons are to be weighed against each other as in a pair of scales, as Professor Marcelo Dascal has shown in his article "The Balance of Reason." In this kind of weighing it is not necessary to reach demonstrative certainty – one need only judge whether the reasons weigh more on behalf of one or the other option However, a different kind of account about rational decision-making can be found in some of Leibniz's writings. In his article "Was Leibniz's Deity an Akrates?" Professor Jaakko Hintikka has argued that Leibniz developed a new vectorial model for rational decisions which is better suited to complicated decisions, where values are complementary to each other. This model, related closely to his work in metaphysics and the philosophy of mind, is a heuristic device which helps in finding rational combinations - and in an ideal case an optimum - between plural inclinations to the good. I shall argue that Leibniz applies more or less implicitly both of these models in his practical rationality. In simple situations he applied the pair of scales model and in more complicated situations he applied the vectorial model.

In §18 of Principles of Nature and Grace, Based on Reason, Leibniz says: ”Thus our happiness will never consist, and must never consist, in complete joy, in which nothing is left to desire, and which would dull our mind, but must consist in a perpetual progress to new pleasures and new perfections.” This passage is typical in Leibniz’s Nachlass. Universal perfection creates in us joy or pleasure of the mind and its source is our creator, God. When this joy is constant, we reach happiness and wisdom which is a kind of standing state of virtue, readiness to practice charity in the best of all possible worlds. However, it also indicates that our knowledge is never perfect. Perfecting our knowledge is a never-ending process which gives us joy in itself and motivates us to act in imitation of God. In this way some passions advance our knowledge and we can create ourselves a passionate habit of knowing more about the world and its perfection. In this paper I try to see this process of self-perfection from a cognitive rather than ethical point of view. While it is clear that in the final stage of wisdom we act mostly on our volitions which are founded on clear and distinct perceptions, it is less clear what cognitive status is to be attributed to our initial perceptions of perfection, our emotions and finally, the intellectual emotions which lead us to perfection and God. I will also reflect the role of the minute perceptions in our struggle for happiness. My argument is that a central cognitive role in Leibniz’s views on self-perfection is held by clear, but confused perfections which are subjective, undemonstrable impressions, shades, feelings. Therefore our ethical action is largely founded on passing, minute feelings rather than on deliberated conscious volitions, although the goal in Leibniz’s moral theory is to change this fact. My discussion is founded on several texts from Leibniz’s later philosophy, such as the discussion following from New System of the Nature and the Communication of Substances of 1695, Leibniz’s letter to Queen Sophie Charlotte of 1702 (also known as On What is Independent in Sense and Matter), New Essays on Human Understanding (1704),  Theodicy (1710) and naturally Leibniz’s most important epistemological text, Meditations of Truth, Knowledge and Ideas (1684).

Tyynen rauhallisesti, traagisen ennenaikaisesti, koomisen kommelluksen seurauksena, arkipäiväisen banaalisti... Filosofin kuolema sisältää neljäkymmentä tarinaa siitä, miten filosofi kohtaa kuoleman. Mitä Pythagoras ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä? Mikä oli Sokrateen itsemurhan tausta? Entä miten esimerkiksi Platon, Pyrrhon, Aristoteles, Plotinos, Avicenna, Descartes, Hume, Kant, Hegel, Schopenhauer, Wittgenstein, Benjamin, Kaila ja Foucault suhtautuivat kuolemaan ja miten he kuolivat? Heijastaako filosofin tapa kuolla hänen käsitystään elämästä ja kuolemasta?

Causality and Mind presents seventeen of Nicholas Jolley's essays on early modern philosophy, which focus on two main themes. One theme is the continuing debate over the nature of causality in the period from Descartes to Hume. Jolley shows that, despite his revolutionary stance, Descartes did no serious re-thinking about causality; it was left to his unorthodox disciple Malebranche to argue that there is no place for natural causality in the new mechanistic picture of the physical world. Several essays explore critical reactions to Malebranche's occasionalism in the writings of Leibniz, Berkeley, and Hume, and show how in their different ways Leibniz and Hume respond to Malebranche by re-instating the traditional view that science is the search for causes. A second theme of the volume is the set of issues posed by Descartes' innovations in the philosophy of mind. It is argued that Malebranche is once again a pivotal figure. In opposition to Descartes Malebranche insists that ideas, the objects of thought, are not psychological but abstract entities; he thus opposes Descartes' 'dustbin theory of the mind'. Malebranche also challenges Descartes' assumption that intentionality is a mark of the mental and his commitment to the superiority of self-knowledge over knowledge of body. Other essays discuss the debate over innate ideas, Locke's polemics against Descartes' theory of mind, and the issue of Leibniz's phenomenalism. A major aim of the volume is to show that philosophers in the period are systematic critics of their contemporaries and predecessors

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä.

will give an overview of the fascinating communication between G. W. Leibniz and Pierre Bayle on pre-established harmony and sudden change in the soul which started from Bayle’s footnote H to the article “Rorarius” in his Dictionnaire historique et critique (1697) and ended in 1706 with Bayle’s death. I will compare the views presented in the communication to Leibniz’s reflections on the soul in his partly concurrent Nouveaux essais sur l’entendement humain (1704) and argue that many topics in the communication with Bayle are discussed with more details in Nouveaux essais. I also argue that the communication helped Leibniz to respond to Locke’s views concerning uneasiness in An Essay Concerning Human Understanding, II, xxi. Bayle himself, however, was not able to completely understand Leibniz’s views on spontaneity as he was unaware of the contents of the Nouveaux essais, especially the systematic role of petites perceptions in Leibniz’s philosophy of mind. I will also reflect on whether the controversy could have ended in agreement if it would have continued longer.

According to Leibniz, there is no death in the sense that the human being or animal is destroyed completely. This is due to his metaphysical pluralism which would suffer if the number of substances decreased. While animals transform into other animals after “death”, human beings are rewarded or punished of their behavior in this life. This paper presents a comprehensive account of how Leibniz thought the “death” to take place and discusses his often unclear views on the life after death. I will also present a new, naturalistic reading of Leibniz’s views on afterlife.

Descartes argued that the passions of the soul were immediately felt in the body, as the animal spirits, affected by the movement of the pineal gland, spread through the body. In Leibniz the effect of emotions in the body is a different question as he did not allow the direct interaction between the mind and the body, although maintaining a psychophysical parallelism between them. -/- In general, he avoids discussing emotions in bodily terms, saying that general inclinations, passions, pleasures and pains belong only to the mind or to the soul (NE II, xxi, §72). He is also keen to point out that our passions derive mostly from our bodies. However, like Spinoza (Ethics III, prop. XI, Scholium) he thought that some emotions such as joy can produce pleasures which can be described also in bodily terms. For example, in a short memoir Felicity he says that music can be a pleasure for the ears and symmetry can be a pleasure for the eyes. These more intellectual emotions are actions in the sense that they represent perfection emanating from their source, the absolutely perfect being, that is, God. The feeling of perfection may produce a state of well-being which concerns both the soul and the body. -/- In my paper I will trace instances of Leibniz’s remarks on how these kind of emotions affect the body. I will also discuss the different ways the body gives rise to passions in the soul. My primary source is Nouveaux essais, book II, chapter xx and xxi, but I will also discuss various other writings by Leibniz.

Artikkelissaan ”The Balance of Reason” Marcelo Dascal on osoittanut, että metafora syiden punnitsemisesta järjen vaa’assa on yleinen Leibnizin kirjoituksissa ja sitä on pidettävä hänen yleisenä järkeilyn metodinaan tilanteissa, joissa ei voida suorittaa täydellistä loogista analyysiä. Keskustelen tässä esitelmässä tuosta metaforasta ja ehdotan Jaakko Hintikan ja Simo Knuuttilan aiempien esityksien pohjalle rakentaen, että käsityksissään ihmisen praktisesta rationaalisuudesta Leibniz sovelsi myös toista melko tuntemattomaksi jäänyttä heuristista päätöksentekomallia, joka liittyy hänen työhönsä luonnonfilosofiassa ja mielenfilosofiassa, ja jota hän sovelsi tapauksissa joissa päätökseen vaikuttavat arvot ovat toisiaan täydentäviä. Tämä moniarvoisuuden huomioon ottava malli edustaa uudenlaista ja modernia ajattelua moraalifilosofian historiassa.

In his early lecture note Versuch einiger Betrachtungen über den Optimismus (1759) a young supporter of metaphysical optimism called Immanuel Kant tested the Leibnizian optimism by posing some counter-arguments against it only to falsify them. His counter-arguments were very inventive and they feature often in modern scholarship on Leibniz. In this paper I will present Kant’s main arguments and evaluate them. I will argue that Kant’s understanding on Leibnizian optimism is little misguided and for this reason his own positive counter-argument despite its ingeniousness is problematic. His second solution to the problem is comparable to the doctrine of metaphysical optimism, but fails also for the same reason as the first one. -/- .

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa.

In this paper I will discuss the doctrine of substance which emerges from Leibniz’s unpublished early memoir De affectibus of 1679. The memoir marks a new stage in Leibniz’s views of the mind. The motivation for this change can be found in Leibniz’s rejection of the Cartesian theory of passion and action in the 1670s. His early Aristotelianism and some features of Cartesianism persisted to which Leibniz added influences from Hobbes and Spinoza. His nascent dynamical concept of substance is seemingly a combination of old and fresh influences, representing a characteristically eclectic approach, but I will argue that the influence of Hobbes is especially important in the memoir. To do that, I will examine Leibniz’s development in the 1670s up to the De affectibus and consider the nature of affects in the memoir, especially the first affect which starts the thought sequence. This first affect of pleasure or pain is the key to Leibniz’s theory of active substances and in this way to the whole of Leibniz’s moral psychology and ethical metaphysics.