Panu Raatikainen

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Kiinnostukseni kohteena seuraavassa on tietty suosittu ”intellektualistinen” käsitys kielen ja käsitteiden oppimisesta ja ymmärtämisestä. Käsitys on sinällään hyvin periteinen, ja voidaan väittää, että se on ollut ainakin piilevästi sisäänrakennettuna useiden uuden ajan filosofien teorioissa. Jätän tämän väitteen tarkemman erittelyn kuitenkin filosofian historioitsijoiden selvitettäväksi, ja keskityn seuraavassa käsityksen enemmän tai vähemmän julkilausuttuihin ilmentymiin nykyajan filosofiassa. Se on vaikuttanut monissa vaikutusvaltaisissa lähestymistavoissa kieleen, merkitykseen ja mieleen.

In the early 20th century, scepticism was common among philosophers about the very meaningfulness of the notion of truth – and of the related notions of denotation, definition etc. (i.e., what Tarski called semantical concepts). Awareness was growing of the various logical paradoxes and anomalies arising from these concepts. In addition, more philosophical reasons were being given for this aversion.1 The atmosphere changed dramatically with Alfred Tarski’s path-breaking contribution. What Tarski did was to show that, assuming that the syntax of the object language is specified exactly enough, and that the metatheory has a certain amount of set theoretic power,2 one can explicitly define truth in the object language. And what can be explicitly defined can be eliminated. It follows that the defined concept cannot give rise to any inconsistencies (that is, paradoxes). This gave new respectability to the concept of truth and related notions. Nevertheless, philosophers’ judgements on the nature and philosophical relevance of Tarski’s work have varied. It is my aim here to review and evaluate some threads in this debate.

Nykyaikaisen logiikan keskeisenä tutkimuskohteena ovat erilaiset formalisoidut teoriat. Erityisesti vuosisadan vaihteen aikoihin matematiikan perusteiden tutkimuksessa ilmaantuneiden hämmentävien paradoksien (Russell 1902, 1903) jälkeen (ks. kuitenkin jo Frege 1879, Dedekind 1888, Peano 1889; vrt. Wang 1957) keskeiset matemaattiset teoriat on pyritty tällaisten vaikeuksien välttämiseksi uudelleen muotoilemaan täsmällisesti keinotekoisessa symbolikielessä, jonka lauseenmuodostussäännöt on täsmällisesti ja yksikäsitteisesti määrätty. Edelleen teoriat on pyritty aksiomatisoimaan, ts. on pyritty antamaan joukko peruslauseita, joista kaikki muut - tai ainakin mahdollisimman monet - teorian todet lauseet voidaan loogisesti johtaa tarkoin määrättyjen päättelysääntöjen mukaisesti (erityisesti Hilbert 1904, 1918, 1927; ks. myös Russell 1908, Zermelo 1908; vrt. Kleene 1952, §§ 14−15).

Kysymys siitä, onko tiede ja voiko se olla arvovapaata, on herättänyt vilkasta ja jopa kiivastakin keskustelua. Erityisen polttava tämä kysymys on ihmistieteissä. Yhdessä ääripäässä on kuva tieteellisestä tutkimuksesta kaikenlaisten eettisten ja yhteiskunnallisten kysymysten yläpuolella olevana intressittömänä toimintana. Toisessa päässä on väite, ettei tiede voi koskaan olla arvovapaata vaan että tieteellinen tutkimus ja sen tulokset ovat läpeensä arvojen värittämiä. Näiden välille mahtuu monenlaisia maltillisempia välittäviä kantoja.

Ilkka Niiniluoto, a distinguished philosopher of science, has been a tirelesspokesman for scientific realism and reason more generally. Trained in the tradition of the Finnish school of inductive logic he has refined the notion of truthlikeness (verisimilitude) to make the realist idea scientific progress mathematically exact. Niiniluotos main technical works are included in his books Is Science Progressive? (1984) and Truthlikeness (1987), but his most recent general defense of scientific realism culminated in his Critical Scientific Realism (1999). Niiniluoto is, since 1981, Professor of Theoretical Philosophy at the University of Helsinki, and since 2003 the Rector of the University. He has for a long time been one of the most prominent public intellectuals in Finland. This Festschrift brings about a selection of philosophical essays on Niiniluotos philosophy by prominent member of the international community. The contributions are grouped around three themes. The first ones deal with philosophy of logic, the philosophy of language, and the philosophy of mathematics, and the second group consists of papers on induction, truthlikeness, and scientific progress. The third part collects essays on the history of logical empiricism, the ontology of social groups, and the dispute between theism and atheism. This book is a tribute to Ilkka Niiniluoto on his 60th birthday, and it also contains Niiniluoto's replies to comments, queries and criticisms.

In the theory of meaning, it is common to contrast truth-conditional theories of meaning with theories which identify the meaning of an expression with its use. One rather exact version of the somewhat vague use-theoretic picture is the view that the standard rules of inference determine the meanings of logical constants. Often this idea also functions as a paradigm for more general use-theoretic approaches to meaning. In particular, the idea plays a key role in the anti-realist program of Dummett and his followers. In the theory of truth, a key distinction now is made between substantial theories and minimalist or deflationist views. According to the former, truth is a genuine substantial property of the truth-bearers, whereas according to the latter, truth does not have any deeper essence, but all that can be said about truth is contained in T-sentences (sentences having the form: ‘P’ is true if and only if P). There is no necessary analytic connection between the above theories of meaning and truth, but they have nevertheless some connections. Realists often favour some kind of truth-conditional theory of meaning and a substantial theory of truth (in particular, the correspondence theory). Minimalists and deflationists on truth characteristically advocate the use theory of meaning (e.g. Horwich). Semantical anti-realism (e.g. Dummett, Prawitz) forms an interesting middle case: its starting point is the use theory of meaning, but it usually accepts a substantial view on truth, namely that truth is to be equated with verifiability or warranted assertability. When truth is so understood, it is also possible to accept the idea that meaning is closely related to truth-conditions, and hence the conflict between use theories and truth-conditional theories in a sense disappears in this view